Paul Hindemith, Rainer Maria Rilke ja Das Marien-Leben

Vivika Oksanen

Paul Hindemith (1895-1963) oli saksalainen säveltäjä, kapellimestari ja viulisti sekä Amar-kvartetin alttoviulunsoittaja vuosina 1921-37. Säveltäjänä Hindemith on polyfonikko, joka tunteellisuutta karttavassa uusasiallisuudessaan etääntyi jälkiromantiikan paatoksesta. Hänen sävelkielensä on älyllisesti ilmeikästä; sille on ominaista selkeä rakenne, poikkeuksellinen kontrapunktitaito ja notkea rytmikkyys. Hindemithin vaikutus 1900-luvun musiikin kehitykseen oli omana aikanaan merkittävää, mutta vain harvat hänen lukuisista teoksistaan ovat saavuttaneet vakiintuneen aseman. Esimerkiksi nykyisin hänen kolmea urkusonaattiaan harvoin kuulee urkureiden ohjelmistoissa. Hänen elämäänsä kuvaa syvä moraalinen huoli taiteilijan asemasta yhteiskunnassa vuosien 1914-18 sodan jälkeen. Kun natsit kielsivät hänen musiikkinsa esittämisen (he vastustivat erityisesti oopperaa Mathis der Maler, joka keskittyi taiteilijan ongelmalliseen rooliin yhteiskunnassa), hän toimi jonkin aikaa Turkin hallituksen musiikkineuvonantajana ennen kuin joutui lähtemään Euroopasta Yhdysvaltoihin vuonna 1939. Hindemith kirjoitti valmiiksi tutkielman Unterweisung in Tonalsatz, jossa hän selvitti omaa teoriaansa harmonisiin jännitteisiin perustuvasta tonaalisuudesta ja pääsi Yalen yliopiston musiikkitiedekunnan johtajaksi. Vuonna 1946 hän palasi Zürichin yliopistoon opettamaan säveltämistä. Hindemith vieraili myös Suomessa: vuonna 1955 hän johti teoksiaan Helsingissä ja otti vastaan Wihurin kansainvälisen Sibelius-palkinnon.

Rainer Maria Rilke (1875-1926) kirjoitti teoksensa Das Marien-Leben Triesten lähellä kuvataiteilija Heinrich Vogelerin ehdotuksesta julkaista kuvitettu runokirja Marian elämästä. Rilke ryhtyi työhön vuonna 1912 ja kirja Vogelerin kuvittamana julkaistiin vuonna 1913.

Kymmenen vuotta myöhemmin Hindemith alkoi säveltää Marian elämää; tästä tuli vaikea haaste. Nuori Hindemith etsi vielä itseään säveltäjänä. Sysäyksen tähän suureen työhön tarjosi saksalaisen renessanssimaalarin Matthias Grünewaldin Jumalanäitiä kuvaavan alttaritaulun aiheuttama voimakas elämys. Rilken runokokoelma oli säveltäjälle tuttu ja hän päätti säveltää sen kokonaiseksi laulusarjaksi. Ensiesitys teki suuren vaikutuksen yleisöön, mutta säveltäjä itse ei ollut tyytyväinen. Hindemith kertoi myöhemmin, että ensimmäisestä esityksestä hänellä ei ollut minkäänlaisia odotuksia, mutta sitten hänelle valkenivat musiikin eettiset vaatimukset ja säveltäjän moraalinen vastuu. Hän oivalsi, että kaikkien musiikin elementtien tulee heijastaa teoksen sisältöä ja niin hän ryhtyi muokkamaan rakastamaansa aihetta uudelleen viimeistä yksityiskohtaa myöten. Hän muutti osassa lauluista melodiaa, kontrolloi dynaamisia linjoja ja kehitti harmonisia jännitteitä. Osien tuli olla myös tonaalisessa ja temaattisessa yhteydessä toisiinsa. Työ osoittautui vaativaksi tutkimukseksi ja Hindemith kirjoitti lauluja uusiksi jopa parikymmentäkin kertaa. Ainoa laulu, johon ei tarvittu muutoksia, oli numero 12 Marian tyyntyminen. Tämäniltaisessa kokonaisuudessa se kuullaan urkusoolona.

Lopultakin vuonna 1948 teos oli viimeistelyltään valmis ja toisen version kantaesittivät Annelies Kupper ja Carl Seemann. Hindemith varusti julkaisun mittavalla esipuheella ja toivoi, että kuulija voisi olla ymmärtävä osapuoli eikä vain inhimillinen kuluttaja. Hän oikaisi käsityksiä ns. Uudesta musiikista (Neue Musik) ja sanoi: ”’Uusi’ vanhenee tuhansien versioiden jälkeen, mutta vanhat pyrkimykset ilmentää hengellisyyttä musiikissa on aina uusinta uutta.” Valitettavasti Hindemithin pyrkimykset saivat aikalaisiltaan osakseen kriittikkiä ja molempien versioiden vastakkainasettelua; varhaista Marien-Lebeniä pidettiin uraauurtavana uuden musiikkityyliin edustajana, mutta myöhäisempi ei viehättänyt avantgardisteja enää uutuudellaan. Nyt yli puoli vuosisataa myöhemmin voimme suhtautua asiaan objektiivisemmin ja ihailla tämän onnistuneen sävellyksen älyn ja emootion yhteensulamista, runon ja musiikin liittoa viimeistä detaljia myöten.